Pyöräilin kotiin töistä. Tarkemmin sanottuna, pyöräilin lähes kymmenen kilometrin matkan kaatosateessa, kiireisen ja suorastaan sanottuna v*ttumaisen työpäivän päätteeksi. Ei siinäkään vielä kaikki. Pitkästä aikaa oli hyvä olo. En tiedä sitten mikä siinäkin oli. Yleensä en saa minkäänlaista hymyä naamaani jos on vähänkään harmaata taivasta, saatikka jos sataa, silloin varsinkin olen pahalla tuulella, mutta tänään oli jotain erilaista. Kun pääsin työpaikan autohallista pyörälläni ulos ja tunsin ensimmäiset sadepisarat kasvoillani, mielessäni välähti hetken ajan ajatus takaisinkääntymisestä ja bussin ottamisesta. En kuitenkaan antanut himoilleni valtaa vaan lähdin polkemaan, kastuin läpimäräksi alle viidessä minuutissa ja samalla tajusin, että ihmiset pelkää aivan liian paljon kastumista. Mitä sitten jos vähän kastuu, aivan haitari! Löysin jopa pienen sisäisen pikku-Ollini ja poljin lähes jokaisesta lätäköstä mikä eteen sattui. Ja kuten jo aikaisemmin kirjoitin, pitkästä aikaa oli hyvä olo. Verkkarit olivat liimautuneet ihooni kiinni, vettä valui norona nenänpäästäni pudoten ja lenkkarit päästelivät squish-ääniä kun astelin kotiovelleni pyöräilyn päätteeksi. Kotona laitoin vaatteet kuivumaan, kävin kuumassa suihkussa ja nyt istun koneella, kuppi kuumaa edessäni kirjoittamassa elämäni toista blogikirjoitusta, koiran vipeltäessä tuolin alta. Tästä se hyvä olo tulee, sillä vaikka kuinka olisi kylmää ja märkää ja pimeää, niin sitä paremmalta se kuuma suihku ja puhtaat vaatteet, oma koti ja kahvi tuntuu sen jälkeen. Ehkä se onkin sitten niinkuin aikaisemminkin on jonkun kuullut sanovan: “välillä on oltava huonoja hetkiä, jotta ne hyvät tuntuvat hyviltä” Kai tuon kirjoitti joku Roquefort tai Comté tai Mascarpone joskus 1500-luvulla. Tiedä häntä, kahvi loppui, lähden sänkyyn.
-Iso O ja pikku-O-
P.S. Jostain syystä alkoi tekemään mieli juustoja…